Horisontti on usein liian kaukana elääksemme maapallolla

Vättern

Tutkitaan kuinka kaukana horisontti pitäisi olla maapallolla tietyillä katselukorkeuksilla. Verrataan tieteen ilmoitettuja horisontin etäisyyksiä tosielämän havaintoihin. Tosielämän havainnot kertovat usein toista kuin mitä pseudotieteen höperyydet. Pseudotieteessä puhutaan mielellään ”todellisesta horistontista” ja kerrotaan laskelmilla oletetun maapallon koon ja katselukorkeuden perusteella, milloin se horisontti pitäisi tulla vastaan ilman refraktion ja kangastuksien vaikutusta.

Todellinen horisontti on oletetulla maapallolla harvoin siellä missä sen tieteen mukaan pitäisi olla. Oletko pannut merkille? Sen havaitaan olevan usein tolkuttoman paljon kauempana kuin missä se saisi olla jos eläisimme maapallolla. Siksi pitäisi herätä terve epäilys siitä, että mitä jos me sittenkin eletään litteän Maan päällä, kun horisontti siirtyy usein luvattoman kauaksi silloin kun näkyvyydet hetkellisesti paranevat.

Useimmat maapallon kaarevuuslaskurit (1,2,3,4) kertoo meille, kuinka paljon tietyillä etäisyyksillä ja silmänkorkeuksilla maaperä ja pintavedet pitäisi vaipua alaspäin horisontin alle. Samaiset laskurit kertovat myös kuinka etäällä ”todellinen horisontti” pitäisi olla. Niiden antamia lukuja ja etäisyyksiä tarkastellaan tässä artikkelissa.

Mikä on horisontti?

Horisontti on eräänlainen illuusio, koska siihen ei löydy tosielämässä mitään vakioetäisyyksiä. Siitä syystä sanonta ”todellinen horisontti” on harhaanjohtava ilmaisu, sillä kyse on aina vain näennäisyydestä. Kyse on vain siitä ”miltä näyttää”, eikä suinkaan mistään Maan vetovoiman ja muodon aikaansaamasta ”kaarevasta merivedestä”.  Horisontin etäisyyteen vaikuttaa kaikki matalassa ilmakehässä tapahtuvat muutokset, kuten ilmankosteus, veden haittuvuus, kosteuden virtaussuunta, ja jopa auringonvalon tulosuunta suhteessa tarkkailijaan ja tarkkailtavaan kohteeseen. Horisontti on se kohta jossa taivas ja Maa näyttävät kohtaavan toisensa (taikka vielä paremmin, ”taivas ja meri”). Sen voi myös määritellä sellaiseksi, että se on meriveden näkyvä yläraja jossain kaukaisuudessa.

Horisontti nousee silmien korkeudelle. Sillä tavalla ihmissilmät toimivat. Jos joku toista väittää, hän ei tiedä miten silmät siltä osin toimivat. Se mikä on silmiesi korkeuden alapuolella, se nousee kaukaisuudessa vääjäämättä ylöspäin silmiesi korkeudelle. Merivesi ja pitkät käytävälattiat ovat siitä esimerkkinä miljoonissa valokuvissa. Ja vastaavasti, se mikä on korkeammalla kuin silmiesi korkeus, näyttää kaukaisuudessa ikään kuin laskeutuvan alaspäin silmiesi korkeudelle.

Meillä on taivaalla paljon asioita jotka etenevät samalla korkeudella, ja silti näyttävät putoavan alemmas kun ne loitontuvat meistä. Esimerkkejä sellaisista asioista ovat Aurinko, Kuu, tähdet, pilvet, lentokoneet ja lentokoneiden jättövanat. Ylös ja alas, eikä sittenkään ylös ja alas, sillä kyse on näennäisyydestä. Kun kohteita ei enää näy, ne ovat siirtyneet pakopisteen taakse.

Pakopiste tulee vastaan myös Auringolla. Se ei koskaan nouse eikä laske, vaikka käytämme arkikielessä sellaista puhetta. Hyvin todennäköisestä on, että se liikkuu aina samalla korkeudella litteän Maan yläpuolella. Pakkohan on jotain ymmärrettävää kieltää käyttää Auringon tulemisesta ja menemisestä. Tai niin ainakin uskotaan, kun pelätään hyviä vaihtoehtoja. Raamatun alkutekstit ei edes puhu mistään Auringon nousemisesta tai laskemisesta. Ei sittenkään vaikka virheellisesti käännetyt raamatunkohdat antavat meille sellaisen mielikuvan. Todellisuudessa aurinko  ”tulee”, ”menee” ja ”etenee”. Sellaiset käännökset eivät käännöskomiteoille kelvanneet, koska valtaosa komiteoista eivät uskoneet että Maa on litteä, tai että se on Aurinko joka liikkuu ympärillämme.

Entäs miksi Aurinko voi kadota pois näkyvistä, jos se ei sittenkään mene piiloon pallon taakse? Se johtuu mataloituneesta kulmasta ja siitä aiheutuvasta valon taittumisesta, matalan kulman valon absorboitumisesta ja hidastumisesta, sekä ilmakehän suurennusefektistä. Rob Skiba on mielestäni onnistunut demonstroimaan asian kiitettävällä tavalla. Itsekin tein kuvan jolla näytän miten Auringon kulma muuttuu koko ajan matalammaksi vaikka se olisikin koko ajan samalla korkeudella.

Aurinko laskee näkymässä mutta ei korkeuden puolesta.

 

Litteässä Maassa horisontti on aina näennäinen, koska maaperän ja veden nouseminen silmänkorkeudelle on myös näennäistä. Ja eritoten, horisontin näennäiseen etäisyyteen vaikuttaa kulloinkin vallitsevat sääolosuhteet. Taivas on pitkälti läpinäkyvä toisin kuin merivesi pitkän matkan päässä. Yhdessä nuo tekijät luovat meille sellaisen valheellisen mielikuvan, että pilvet oikeasti putoavat alemmas mitä kauemmaksi ne etenevät, ja että maaperä nousee, ja lisäksi että Aurinko, Kuu ja tähdet nousevat ja laskevat.

Tottakai te uskotte että taivaankappaleet häviävät kaarevan maapallon taakse, jos ette paremmasta tiedä. Etenkin jos teille on opetettu esikouluajasta lähtien, että Maa on pallon muotoinen ja että te kierrätte Aurinkoa. Todellisuus on kuitenkin toinen, ja se on se, että Aurinko, Kuu ja tähdet kiertävät litteän Maan yläpuolella, ja että Maa pysyy paikallaan. Litteän Maan mallissa taivaankappaleiden nousut ja laskut voidaan hyvällä omalla tunnolla perustella etäisyyksillä ja pitkien etäisyyksien tuomalla pakopisteellä, sekä myös ilmakehän vaikutuksella.

Näennäinen ja todellinen horisontti

Horisontin etäisyys vaihtelee tosielämässä koska refraktion voimakkuus sääolosuhteiden vaikutuksesta vaikuttaa aina sen etäisyyteen. Mikäli Maa on litteä (kuten uskon), horisontin etäisyys ei saisi koskaan olla vakioetäisyydellä.  Sen sijaan jos eläisimme maapallolla, ”todellinen horisontti” pitäisi aina olla olemassa kaarevan pinnan takia, riippumatta katselukorkeudesta, ja riippumatta siitä miltä tilanne kulloinkin näyttää.

Edellä mainitun asian voisi tiivistää sanomalla, että litteän Maan mallissa ei ole lainkaan todellista horisonttia, vaan ainoastaan näennäinen horisontti. Sen sijaan aurinkokeskisessä mallissa pitäisi olla, sekä todellinen että näennäinen horisontti.

Maapallon kaaren huippu  – se paikka mistä uskot katselevasi kaukaisuuteen – on aina vakioetäisyyden päässä samaisen pallon keskipisteestä, ja siksi todellisen horisontin on pakko olla aina olemassa maapallolla. Litteän Maan mallissa ei asiat ole tuolla tavalla, koska siinähän merivesi ei ole kaareva, vaan siinä vesi etsii aina oman tasonsa, joka on aina litteä ja tasainen. Näin mikäli ei huomioida tuulten ja vuorovesien vaikutuksia. Kova tuuli puskee pintamerivettä muualta lähemmäs rannikkoa, joten ei senkään takia voi aina edes olettaa että meriveden pinta olisi aina täydellisen tasainen. Mutta ne ovat vain hetkellisiä ja paikallisia muutoksia. Kun tyyntyy, korkealle nousseet pintavedet mataloituvat taas, koska vesi etsii sittenkin aina oman tasonsa.

Litteän Maan mallissa olosuhteet ilmakehässä siirtävät horisonttia aina jatkuvasti eteenpäin taikka taaksepäin, niin että se on usein saman etäisyyden päässä vain muutamia minuutteja. Parhaimmillaankin horisonttin etäisyys on samassa kohtaa enintään muutamia tunteja, jonka jälkeen se siirtyy taas joko lähemmäksi taikka kauemmaksi katsojaa. Pitkällä aikavälillä etäisyys horisonttiin tekee jatkuvaa sahausliikettä koska ilmakehän mitattavissa olevat arvot ovat todistettavasti jatkuvasti muuttuvia arvoja. Nuo arvot ja niiden suuri vaikutus näkyvyyteen voi helposti todeta Ilmatieteenlaitoksen päivittäisistä tilastoista.

Näennäisen horisontin siirtyminen eteenpäin ja taaksepäin

Tarkkailemalla alapuolella olevaa yhdistelmäkuvaa, näet neljästä eri valokuvasta tehdyn kollaasin. Kuvat olen itse tallentanut eri päivinä Nikon P900-kameralla. Kollaasin kaikki kuvat Söderskärin majakasta on otettu samalta etäisyydeltä (18,84 km), samalla zoomilla (X83-optinen) ja vieläpä samalta korkeudelta vesirajasta (noin 90 cm:n hujakoilla). Siitäkin huolimatta me nähdään että horisontin etäisyys ei ole koskaan vakioetäisyydellä.

Kivi tai kallio merenpohjassa, tuolla vasemmassa reunassa, se on noin 1,5 km:n etäisyydessä. Koska silmänkorkeus on noin 0,9 metriä niin horisontti pitäisi olla noin 3,4 km:n päässä maapallon kaarevuuslaskureiden mukaan. Majakka on kuitenkin 18,84 km:n päässä Google Mapsissa.

Yläpuolisen kollaasin kaksi alinta kuvaa ei ole fantasiaa. Se on täyttä todellisuutta, silloin kun sääolosuhteet ja näkyvyydet ovat erinomaiset. Itse asiassa, ne ovatkin kuvina paljon selkeämmät ja värikkäämmät kuin kaksi ylintä kuvaa, jossa horisontti on paljon lähempänä kuvaajaa.  Ne ovat myös värittömämpiä kuin oikean alareunan kuva jonka väriä en ole manipuloinut millään lailla, toisin kuin vasemman alareunan kuva, johon olen lisännyt vähän väriä, ainoana poikkeuksena. That’s it.

Tiede on nyt todistavinaan ja puolustelevinaan näkemyksiään, sanomalla, että yläpuolisen kollaasin kahdessa alemmassa kuvassa näemme koko majakkasaaren ja majakan, vain ja ainoastaan koska valon taittuminen (eli refraktio) on nostannut ne esille, vaikka koko saari ja noin kolmannes majakasta pitäisi olla kaarevan meriveden takana. Se on hullunkurista että tiedemiehet oikeasti uskovat sellaista, että selkeämmissä kuvissa nähdään vain harhoja, siitäkin huolimatta että ne ovat laadukkaammat. Lisäksi he väittävät että refraktio siirtää horisonttia kauemmas, ja että horisontin siirtyminen kauemmas refraktion ansiosta aiheuttaa omalta osaltaan sen, että voimme nähdä asioita maapallon takaa. Sehän on hulluutta väittää tuollaista, että refraktio suoristaisi kaarevan veden tasaiseksi kilometrien matkalla, tai että valon taittuminen auttaisi meitä vakoilemaan mitä naapurissa tapahtuu, siellä kaaren toisella puolella.

Refraktion vaikutus on juuri päinvaistainen kuin mitä ne sanovat. Eli se refraktio huonontaa kuvia, haalistaa värit ja tuo horisontin lähemmäksi, sekä pudottaa näennäisesti kohteita alemmas, kun se samalla suurentaa ylöspäin merivettä joka on majakkasaaren ja kuvaajan välillä, peittäen osittain kaukaiset kohteet. Erityisesti sen voi nähdä ylävasemmalla olevasta kuvasta  (jos uskaltaa avata silmänsä ja mielensä). Siinä vesi nousee nopeammin ylös silmän korkeudelle (jyrkempi ylämäki) kuin mitä oikeassa alareunan kuvassa.

Vielä lopuksi yksi taikka kaksi tärkeätä asiaa, ennenkuin siirrymme katsomaan mitä Tieteen Kuvalehti meille opettaa. Kollaasin kahdessa ylemmässä kuvassa on majakan korkeus luonnottoman korkea, ja meri nousee ylöspäin silmänkorkeudelle nopeammin. Miksi? Koska temppu on yleisempää matalissa kulmissa kuvatessa erityisesti keskipäivän aikaan, jolloin ilmassa on enemmän ylöspäin virtaavia vesimolekyylejä suuremman haihtuvuuden takia. Silloin on näkyvyys huonompi. Sen on Ilmatieteenelaitoksen käyrät todistaneet minulle jo tuhansia kertoja. Jo te epäröitsijät epäilette sitä totuunena, niin en ota siitä syytä niskoilleni.

Silloin kun aurinko on korkealla, silloin on enemmän refraktiota ja refraktio kohottaa juuri näkyvää osuutta ylöspäin, eli suurentaa sitä. Ilmakehän kosteus toimii suurennuslasin tavoin. Mutta se ei koskaan suurenna jotain piilossa olevaa, vaan ainoastaan näkyvää osuutta. Ja jos merivesi on siinä välissä useiden kilometrien matkalla, niin ilmakehän vaikutus – nousevan vesihöyryn aikana, kun aurinko on korkealla – suurentaa myös sitä meriveden näkyvää rajaa ylöspäin ja saa siten saaren, majakan tai laivan kaukaisuudessa toisinaan putoamaan näennäisesti pintaveden taakse, luoden illuusion siitä että Maa on sittenkin vesipallo.

Entäs miksi kollaasin kahdessa alimmaisessa kuvassa on horisontti paljon kauempana kuin kahdessa edellisessä, ja miksi oikeassa alakuvassa majakka on lyhyt ja luonnottoman paksu? Molemmat asiat johtuvat samasta syystä. Kun aurinko on matalammassa kulmassa, silloin on meriveden haihtuvuus pienempi kuin keskipäivän lämmössä jolloin aurinko porottaa kuumimmillaan. Silloin kosteusvirtaus on pienempi ylöspäin ja on enimmäkseen vaakatasoista. Kun sen yhdistää vielä tyyneyteen, tai siihen että ei enää tuule yhtä paljon, niin silloin näkyvyys kauemmas paranee koska ilmakehä ei enää suurenna ylöspäin samalla tavalla kuin keskipäivällä.

Eli jos haluat saada pitkän matkan ennätyskuvia, niin älä kuvaa keskipäivällä. Paras aika on silloin kun aurinko on matalassa kulmassa selkäsi takana, ja silloin kun tuulen voimakkuus heikkenee olemattomiin, ja kun veden haihtuvuus vähenee, ja vieläpä kun kosteusvirtaukset ovat mahdollisimman vähäiset ylöspäin.  Myöskin aurinko on matalassa kulmassa vaakatason halkaisijaltaan isompi kuin pystytasoltaan, joten ei pitäisi ihmetellä miksi majakka on lyhyt ja ”paksukainen” oikean alareunan iltakuvassa.

Toivottavasti te epäilijät saitte jotain irti selityksistäni.

Tieteen Kuvalehti uskoo tietävänsä missä horisontti pitäisi kulkea

Tieteen Kuvalehden sivustolla esitetään sellainen uskomus, että jos seisot rannalla ja silmiesi korkeus olisi noin 2 metriä merenpinnan yläpuolella, etäisyys horisonttiin olisi hiukan yli 5 km. Siellä kerrotaan että kyse olisi silloin horisontin geometrisestä etäisyydestä, ja että ihmiset saattavat nähdä 10-20% pidemmälle, ilmakehän ja lämpötilavaihtelujen takia. Näennäinen etäisyys olisi silloin pidemmällä kuin heidän ”todellinen horisontti”. Tuo 10-20%  pidemmälle näkeminen ei tietenkään pidä paikkansa, sillä jos erinomaisissa olosuhteissa pudottaa katselukorkeuden vain 20 senttimetriin (eli 90% matalammalle kuin tiedelehden mukaan) niin saattaa nähdä horisontin jopa yli 20 kilometrin päässä. Sen olen alapuolisella valokuvallani aikaisemminkin todistanut:

Yksi kuva kertoo missä horisontti voi kulkea kun refraktiota on ilmassa huomattavasti vähemmän ja siten näkyvyysolosuhteet myöskin erinomaiset. Nyt kaikki maapallon kaarevuuslaskurit pitäisi joko hävittää taikka ohjelmoida uudestaan, sillä joko maailmamme on litteä, taikka vaihtoehtoisesti todella paljon isompi kuin mitä meille on kerrottu. Älkää kuitenkaan vielä hävittäkö niitä, sillä niillä voi todistaa että eräät ”tiedemiehet” harrastavat pseudotiedettä tieteen nimessä.

Seuraavan kerran kun menet mereen tai järveen uimaan sammakkoa ja silmäparisi on 20 cm korkeudella,  niin tiedä nyt ja vastaisuudessakin, että horisontti pitäisi alkaa noin 1,6 km päässä mikäli eläisimme maapallolla jonka säde on 6371 km. Mutta jos sattumoisin näkisit horisontin samalta korkeudelta 5 km:n päässä, tai peräti yli 20 km:n päässä, niin sinun olisi silloin hyvä tietää, että sinua on huijattu, ja että Tieteen Kuvalehden toimitus ei itsekään ymmärrä mitä ne selittävät horisontin etäisyydellä.

Tieteen kuvalehden mukaan refraktio ilmakehässä voi siirtää todellista horisonttia taaksepäin jopa 10-20%. Mutta se on hölynpölyä ja klassinen virhe, kun väitetään että refraktio toisi näkyviin jotain kaarevuuden takaa, nostamalla sen esille piilopaikastaan. Tosiasiassa on niin, että mitä enemmän refraktiota ilmassa on, sitä LÄHEMMÄKSI SE HORISONTTI SIIRTYY, eikä suinkaan taaemmaksi. Miksi eivät itse tee kenttätyötä todistaakseen asiat, sen sijaan että kirjoittaisivat järkeville ihmisille urbaanilegendoja?

Tässä tapauksessa höpinät 20%:n lisäyksestä horisontin etäisyyteen ei edes riitä, sillä jos katsot yläpuolista valokuvaani, niin onhan tuossa eroa, 1,6 km ja noin 20 km. Saatko sinä kenties siirrettyä kuvassa näkyvän horisontin tuonne majakkasaaren taakse, jos lisäät 20% etäisyyttä noin 1,6 kilometrin etäisyyteen? Tarvitseeko sellaista edes tehdä, kun horisontti on jo siellä missä se on? Vai pitääkö vain odottaa parempia näkyvyksiä kuten minä tein, jotta voisi nähdä saman asian luonnossa? Paljonko on prosenttieroa 1,6 kilometristä 20 kilometriin? Voin vakuuttaa että siihen Tieteen Kuvalehden kertoma 10-20% lisäys ei riitä. Vielä naurettavammaksi asia muuttuu kun huomioidaan että kamerani korkeus vesirajasta ei ollut lähelläkään kahta metriä, vaan enintään 20 cm.

Tieteen Kuvalehti yrittää parantaa asemiaan silloin kun flättärit heittävät kehään hankalia valokuvia, antamalla lukijoilleen sellaisen mielikuvan että olisi olemassa jonkinlainen laskutapa jota voisi hyödyntää laskelmissaan, ettei vain horisontti siirtyisi tervejärkisten ihmisten ajatusmaailmassa kiusallisen kauaksi:

”Kaavalla saatavan ja todellisen etäisyyden ero riippuu pitkälti sääoloista, mutta se voi olla 10–20 prosenttia.”

Seuraavaksi lainaan  Nikola Teslan päätelmiä tiedemiesten laskelmista ja teen siitä suomenkielisen vastineen (hän oli se nero tiedemies jota Albert Einstein piti viisaampana kuin itseään):

”Nykypäivän tiedemiehet ovat  korvanneet kokeet matematiikalla ja he vaeltavat yhtälöstä yhtälöön ja rakentavat lopulta rakenteen jolla ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen.”

Pitäisikö oikeasti nähdä teoriassa toiselle puolelle maailmaa jos Maa on litteä?

Tieteen Kuvalehden artikkelissa kerrotaan litteän Maan näkyvyydestä myös seuraavanlaisen teoreettisen näkemyksen:

”Jos Maa olisi litteä, teoriassa voitaisiin nähdä aivan sen toiselle laidalle.”

Mitä järkeä on spekuloida tuollaisella epätieteellisellä teorialla joka ei voi toteutua edes tosielämässä? Eihän teoria ole vielä mikään todiste siitä jostakin, ennen kuin se on näytetty todeksi.

Teoria on kaikesta huolimatta vain oletus, vaikka kuinka vänkäisivät vastaan ja  sanoisivat, että ”tieteellinen teoria” ei ole mikään epävarma oletus. Mutta katin kontit. Tieteellisen teorian numerot ovat muuttuneet jatkuvasti kautta historian, esim. etäisyydet tähtiin, maapallon halkaisija, auringon tilavuus ja  valon nopeus, jne. Joka kerta kun tulee uudet numerot niin tiede vahvistaa ne tieteellisiksi teorioiksi ja varmoiksi asioiksi, jotta sinäkin uskoisit.

Vaikka verhoaisit teorian tieteelliseksi teoriaksi miljoona kertaa, niin teoria on silti vain teoria. Vasta kun oletus on näytetty oikeanlaiseksi, se ei ole enää mikään teoria, ja silloin se on muuttunut faktaksi.

Etymologiassa sana ”teoria” tulee kreikankielen sanasta  ”theōria”, joka suomeksi käännettynä merkitsee ”spekulaatio”. Vastaavasti  suomalainen synonyymisanakirja kertoo spekulaation olevan ”pohdinta” ja ”arvelu”. Siksi on syytä myös uskaltaa sanoa, että tieteellinen teoria on tieteellinen olettamus, spekulaatio, pohdinta ja arvailu. Teoriassa voi mikä tahansa olla mahdollista, mutta käytäntö voi siitäkin huolimatta olla aivan jotain muuta.

Sana ”teoria” on tieteen nimissä raiskattu useampaan otteeseen, niin että tieteellisestä teoriasta on tullut faktatietoa ja ”hyvin perusteltu asia”, vaikka käytännön elämä ja muuttuvat numerot todistavat aivan jotain toista.

Jouduin hetkeksi sivuraiteille varsinaisesta aiheesta. Palataan takaisin Tieteen Kuvalehden sanoihin:

”Jos Maa olisi litteä, teoriassa voitaisiin nähdä aivan sen toiselle laidalle.

Eli voidaanko teoriassa nähdä litteällä Maalla maailman toiselle laidalle? Vastaus on että ei voida edes teoriassa, ainakaan maan kamaralta. Se ei ole mahdollista koska:

  1. Kun katseluetäisyys tuplaantuu, kohteen näennäinen koko pienenee puolella, jos ei huomioida ilmakehän suurentavaa vaikutusta. Tuhansien kilometrien matkalla ilmiö ehtii tapahtua monta kertaa.
  2. Koon suurentuminen ilmakehän vaikutuksesta ei ole läheskään yhtä suuri kuin pitkästä etäisyydestä johtuva pienenemisen vaikutus.
  3. Mitä pidemmälle katsoo ilmakehän halki, sitä sumeammaksi kaukaisuudesta tullut kuva muuttuu ilmakehän vesihöyryn takia.
  4. Mitä kauemmaksi kohde etääntyy, sitä matalampi on katselukulma.
  5. Välissä olevat näköesteet eivät paranna matalaksi muuttunutta katselukulmaa.
  6. Mitä enemmän suurentumista tapahtuu, sitä harmaammaksi, pirstaloituneemmaksi ja epämuodostuneemmaksi kokonaiskuva muuttuu.
  7. Jos katselijalla olisi päivänvaloa ympärillään, niin sitä ei välttämättä ole siellä ”toisessa laidassa” jonne on määrä nähdä. Valoa pitää olla riittävästi koko etäisyydeltä.

Kaikki nuo osatekijät vaikuttavat näkyvyyteen sinne ”toiselle laidalle”. Siten voidaan myös sanoa, että Tieteen Kuvalehden maininta siitä, että ”jos Maa on litteä niin pitäisi nähdä toiselle puolelle”, on juuri tuollaisessa muodossa jotta lukijoilla olisi entistä epäuskottavampaa että Maa on litteä. Mutta käytännössä tuollainen väittämä on epälooginen, eikä se ole edes millään lailla tieteellinen. Kunhan nyt vain härnäävät toisinajattelijoita ja puolustavat asemiaan, sillä litteä Maa on vaaraksi heidän leipäpuulleen jos liian moni alkaa uskomaan siihen. Se voisi myös pitkällä aikavälillä vaikuttaa avaruusjärjestöjen määrärahojen pienenemiseen tai jopa lakkauttamiseen. Esimerkkinä voisin mainita että NASA sai viime vuonna (2019) 21,5 miljardia dollaria tukiaisia.

Entäpä Mount Everest?

Olipa tarkasteltava kohde vaikkapa maailman korkein vuori, Mount Everest, jonka korkeus kerrotaan olevan 8848 metriä, niin on päivänselvä asia, että jos etäisyyttä tai näkyvyyttä olisi useita tuhansia kilometrejä, vaikkapa Helsingistä Mount Everstille (7927 km), niin matkan varrella on näköesteitä ja vesihöyryä ilmassa vaikka kuinka paljon, olipa sitten kyse litteästä Maasta taikka pyöreästä maapallosta.

Tosiasia on, liittyen Mount Everestin näkemiseen ja näkymättömyyteen, että maan kamaralla olevan kohteen näennäinen koko pienenee 50% joka ikinen kerta kun matka tuplaantuu (jos ei huomioida vesihöyryn suurentavaa vaikutusta näkymään).  Tämän tiedän kokemuksesta tarkastelemalla valokuvissani käytettyjä polttovälejä, käytettyjä kuvausetäisyyksiä tallennettujen koordinaattien avulla ja tekemällä laskelmat. Saman nyrkkisäännön tietävät myös Google Mapsin ja -Earthin tekijät. Sen havaitsemiseen ja ymmärtämiseen ei tarvitse olla edes minkään alan guru. Asian ymmärtämiseen riittää, että Googlen karttaohjelmissa siirtää silmänkorkeutta tuplakorkeudelle, ja tekee uuden mittauksen pellosta, järvestä tai vuoren leveydestä taikka vuorijonon pituudesta, ja sen jälkeen vertaa lukemaa aikaisempaan lukemaan. Silloin voi havaita että koko on pienentynyt puolella. Silmän korkeuden voi määritellä esim. Google Mapsin osoiterivissä sellaiseksi kuin haluaa. Etäisyyden (taikka silmän korkeuden) tuplaantuminen merkitsee Googlen kartoissa aina ilman refraktion huomioimista, että kohteiden näennäinen koko on vähentynyt puolella. Siitä me tiedämme myös että Google Mapsin ”maapallo näkymässä” ei ole huomioitu refraktion vaikutusta. Ja toisaalta, se on ihan hyvä asia, koska refraktio ei ole pystytasossa läheskään yhtä paha kuin vaakatasossa matalilla korkeuksilla. Sen todistaa mm. Auringon kuvaaminen harmaasuotimilla ja vertaamalla Auringon keskipäivän ja illan kuvia toisiinsa ja ottamalla mitat. Keskipäivän kuvissa Aurinko on lähes aina täydellisen valkoinen ja pyöreä, kun taas vähän ennen auringonlaskua se on punertava ja enemmän ovaali kuin pyöreä, sillä tavoin että loppuillasta Auringon vaakatason halkaisija on lähes poikkeuksetta suurempi kuin pystytason halkaisija.

Jopa Mount Everestin pitäisi näyttää Helsingistä katsottuna äärimmäisen pieneltä, mikäli olisi edes teoriassa mahdollista nähdä sen. Eipä ole, mutta fantasiassa kylläkin.  Etäisyyttä Helsingistä Mount Everstille on kuitenkin noin 7927 km Googlen karttojen mukaan. Se on järisyttävän pitkä matka. Ilmakehän vesihöyry tekisi mahdottomaksi nähdä tuhansien kilometrien päässä oleva ”toinen puoli”.  Pian ei erottaisi mikä sijaitsee muutaman kymmenen, satojen, saatikka tuhansien kilometrien päässä oleva  ”toinen puoli”. Jopa katselukulmat menevät naurettavan mataliksi, vaikka Maa olisikin litteä.

Esimerkkejä valokuvissani jossa horisontti on luvattoman kaukana

Laitan alapuolelle muutamia esimerkkejä siitä, että horisontti näkyy usein liian kaukana, paljon kauempana kuin mitä maapallon kaarevuuslaskurit antavat myöden. Kyseisten laskureiden etäisyydet horisonttiin ovat jokaisessa laskurissa samat, ja kaikissa esittämissäni valokuvissa. Sekin lisää niiden uskottavuutta. Laskelmien paikkansa pitävyydet pystyvät AutoCad-ohjelmien osaajat tuomaan esille, vahvistaaksensa että laskureiden laskelmat pitävät paikkansa, silloin kun oletuksena on maapallo jonka halkaisia on 12742 km.

Ensimmäisen esimerkin näytin jo artikkelin alussa, joten jatkan vielä toisella ja kolmannella esimerkillä. Enemmänkin esimerkkejä löytyisi omasta takaa, sekä foorumin alidomainissa että täällä päädomainissa, ja muitakin vielä julkaisemattomia esimerkkejä kotitietokoneesta. Mutta koska tämä artikkeli on jo nyt paisunut liian pitkäksi ja uuvuttavaksi, niin pitää jatkaa lisäesimerkeillä paremmalla ajankohdalla.

 

Mustamatalan Kummeli

  • Kummelin sijainnin koordinaatit:  60.076629, 25.011102
  • Kuvauspaikan koordinaatit: 60.151586, 24.952480
  • Kameran otos: 1/500s f/6,5 357mm (Nikon P900)
  • Saaren tai luodon korkeus: 2 m
  • Kummelin korkeus: Reilu 7 m
  • Etäisyys Mustamatalalle Google Mapsissa: 8,95 km
  • Kuvauskorkeus: 0,2 m
  • Piilokorkeutta pitäisi olla kaarevan veden takana  4,25 metriä.
  • Etäisyyttä ”todelliseen” horisonttiin pitäisi olla 1,59 kilometriä. Kuinkas ollakaan, se onkin yli 8,95 kilometrin päässä.

Loppupäätelmä: Laskurin mukaan horisontti on liian kaukana elääksemme sen kokoisella vesipallolla mitä on kerrottu. Lisäksi saari/luotu , sekä melkein puolet kummelin korkeudesta pitäisi olla piilossa kaarevan meriveden takana.

 

Ruotsinlaiva Mariella

Valitettavasti joudun nyt toistamaan osittain jo aiemmin kerrottuja asioita tässä dokumentissa. Syy miksi laitoin tähän kuvan myös Star-laivasta johtuu siitä, että sen X-akseli on perspektiivissä kutakuinkin samassa kohtaa kuin Mariella, ja sama poiju on molempien laivojen keskikohdan tienoilla. Poiju löytyy koordinaateissa 60.140019, 24.928171. Vieläpä laivojen koko on likimain sama. Laivat on kuitenkin eri etäisyyksissä. Mariella on huomattavasti kauempana kuin Star. Mutta se ei haittaa tutkimustyössä.

Voidaan hyödyntää kameran tallentamia Exif-tietoja noiden kuvien käytetystä polttovälistä, kun määritellään etäisyyden Mariellalle. Sillä tosiaan, jo aikaisemmin mainittuna asiana, tieteen vahvistamana on yleisessä tiedossa – ja omien tieteellisten tutkimusteni avulla – että jos refraktion vaikutus ei ole kovin suuri eikä siten suurenna kohteiden näennäistä kokoa (mikä tässä tapauksessa oli erittäin vähäinen), niin vertailemalla kuvien välisiä polttovälejä toisiinsa, niiden avulla voidaan laskea etäisyyden Mariellalle kohtalaisen tarkasti. Idea on siinä, että aina kun etäisyys tuplaantuu, kohteen näennäinen koko pitäisi puolittua. Ja vastaavasti, jos etäisyys vähenee puolella, näennäinen koko pitäisi kasvaa 200% ilman refraktion vaikutusta.

  • Mariellan sijainnin arvioidut koordinaatit (lasketulla minimietäisyydellä kuvassa):  60.090569, 24.827914
  • Kuvauspaikan koordinaatit: 60.151587, 24.952365
  • Kameran otos: 1/500 s f/6,5 357 mm (Nikon P900)
  • Mariellan koko: kansia 11, syväys 6,52 m, pituus 175,7 m, leveys 28,4 m
  • Star-laivan koko (vertailun vuoksi): kansia 10, syväys 6,5 m, pituus 186 m, leveys 27,7 m
  • Arvioitu etäisyys Mariellalle Google Mapsissa: 9,67 km
  • Kuvauskorkeus: Enintään 0,25 m
  • Piilokorkeutta pitäisi olla kaarevan veden takana 4,87 metriä.
  • Etäisyyttä ”todelliseen” horisonttiin pitäisi olla 1,78 km, mutta se onkin yli 10 km:n päässä. Sen paljastaa vesiraja Mariellan takana (eikä edessä).

Loppupäätelmä:

Laskurin mukaan horisontti on  Mariellan valokuvassa aivan liian kaukana elääksemme sen kokoisella vesipallolla mitä on kerrottu. Poiju laivojen edessä on kuvauspaikastani katsottuna noin 1,85 km:n päässä. Laskurit kertovat että horisontti pitäisi olla Mariella-valokuvan osalta etäisyydessä 1,78 km. Poiju on itse asiassa noin 550 metriä kauempana kuin missä horisontti pitäisi olla, laskettuna 0,25 metrin kuvauskorkeudella. Vaikuttaako se siltä että horisontti on jo nähtävissä ennen poijua? Eipä tietenkään. Sen näkee jopa sokea Reetta. Lisäksi Mariellan korkeudesta pitäisi kaarevan meriveden takana olla 4,86 metriä. Se ui kuitenkin normaalissa uintisyvyydessä, siinä normaalissa uintisyvyydessä kun se on lastattu täyteen ihmisillä ja ajoneuvoilla. Laivan näennäinen uintisyvyys likimain tyynessä säässä on aivan liian korkealla, jotta voisimme oikeasti elää vesipallo-satumaassa.

Share

4 Kommentit

  1. Mikä aiheuttaa tutkahorisontin litteällä maalla jos merellä ei ole tutkan toiminnalle fyysisiä esteitä ja tutkalla jonka korkeus merenpinnasta on 3 metriä ei pysty havaitsemaan soutuvenettä 15 kilometrin päästä?

    Varusmiespalvelusaikana asia tuli todettua ihan itse käytännössä.

    Korkeammalla olevilla tutkahavaintokoneiden ilmavalvontatutkilla pystytään havaitsemaan kohteita satojen kilometrien päästä.

    • En tunne tutkien toimintaperiaatetta kovin hyvin. Siksi en ole paras mahdollinen ihminen vastaamaan siihen. Olen kuitenkin kykeneväinen etsimään ja löytämään vastauksia netistä, ja siitä on kait tässäkin apua, mikäli tarkoituksesi oli saada minulta edes jonkunlaisen mielipiteen tai vastauksen.

      Sivustolla radartutorial.net puhutaan ilmakehän absorptiohäviöistä jotka koostuvat ilmakehän emäksisestä absorptioista ja sääriippuvaisesta ylimääräisestä absorptioista sumun ja sateen vaikutuksesta. Koska sumu on käytännössä vesihöyryä, niin tuskin olin kauheasti väärässä, kun jo ennaltaan arvelin ennen tutkimista, että liian heikkoon tutkasignaaliin liittyisi sellainen syy, että tutkan sähkömagneettiset aallot heikentyvät lävistäessään ilma- ja vesihöyrykerroksia pitkillä matkoilla. Siitähän sivustolla kirjaimellisesti puhutaan. Tuossa prosessissa osallistuvat pääasiassa VESIHÖYRY ja diatominen happi. Prosessissa osa sähkömagneettisesta energiasta muuttuu lämmöksi ja toinen osa hajoaa molekyylien dipolitoiminnon vuoksi. Selviää myös että ilmakehän absorptiotappiot ovat aina olemassa, eikä niiltä voida välttyä.

      Olen täysin vakuuttunut siitä, että tutkien kantamaan ei vaikuta lainkaan mikään meriveden kaarevuus pitkillä matkoilla, koska sitä ei ole olemassakaan, jos sitä nyt lähdit edes hakemaan? Ainakin arvelin että ajoit sitä takaa, kun kerroit että soutuvene ei näy tutkassa 15 km:n päässä jos tutka on 3 metrin korkeudella. Jos näin on, että tutka ei voi havaita 15 km:n päässä olevaa soutuvenettä 3 metrin korkeudelta, niin miksi siinä tapauksessa olen itse pystynyt havaitsemaan 20 cm:n korkeudelta että horisontti on kauempana kuin 20 kilometrin päässä, ja vieläpä todistanut asian valokuvien kera?

      Vaikka sitä ei virallisesti aina tunnusteta, niin uskon silti ”ongelmatilanteesi” aiheuttajaksi ilmakehän vesihöyryn. Muitakin syitä voi olla, ja onkin, kuten korkeampi lähetystaajuus ja ilman kosteusprosentti. Mutta tuo kosteusprosentti liittyi kirjoituksessani jo ennestään mainittuun asiaan.

      Ilmakehän ”filtteri” on tiheämpi lähempänä vesirajaa kuin korkeammalla, koska siellä haihtuneita vesimolekyylejä on ilmassa tiheämmin kuin ylempänä. Osa vesimolekyyleistä ei jaksa haihtua riittävän korkealle liian isoissa pisaroissa, vaan palaa takaisin veteen josta syystä alempana on enemmän tiuhaa edestakaista vesimolekyylien pystysuuntaista sahausliikettä tai virtausliikettä kuin ylempänä. Sen sijaan, lentokoneiden suihkuvirtauksissa on enemmän vaakatasoista virtausta, lännestä itään, erityisesti tuolla eteläisen maanpiirin merialueiden yläpuolella, jossa lentokoneet menettävät usein yhteyden lennonjohtotorneihin. Kun yhteys ei enää toimi, aletaan lähettelemään puheen sijaan tekstiviestejä pienemmillä taajuuksilla joiden kantama on pitempi kuin korkeammalla taajuudella, näin ainakin lentokoneiden ja lennonjohtotornien viestittelyssä. Ei edes GPS-puhelimet toimii aina vaikka taivas on auki. Minulla on siitä omakohtaista kokemusta ollessani lentokoneen kyydissä Eteläisen tyynenmeren yläpuolella. Lentoemäntä sanoi jo ennaltaan minulle, että tuskin yhteys toimii, ja hän oli oikeassa. Puhelin ei ollut rikki, vaan yhteys ei toiminut.

      Tutka lähettää elektromagneettista säteilyä. Ja aurinko lähettää myöskin elektromagneettista säteilyä. Ilmakehän vesimolekyylit toimivat säteilyn filtterinä, ja se vaikuttaa siihen kuinka kauas säteily pääsee kulkemaan. Yhteen suuntaan menee helpommin, mutta se ei riitä, koska tutkien käytössä signaali täytyy vielä palata takaisin. Eli mainitsemasi 15 km ei riitä koska signaalikin on edestakainen.

      Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö tutkan säteily voi hidastua ja absorboitua matkan varrella jos on liikaa kosteutta ilmassa. Luonnollisesti myös etäisyydet vaikuttavat siihen. Ja vaikka auringon korkeus on huomattavasti korkeammalla kuin tutkat, niin senkin säteily hidastuu ja absorboituu, aivan kuin tutkien, silloin kun se on perspektiivissä matalassa kulmassa. Auringonsäteilyn heikkenemisen nähdään varsinkin kesällä kun se on lähellä horisonttia, mutta silti vielä kokonaan näkyvissä. Jos olet korkealla paikkalla tarkkailemassa sitä, ja sinulla on erinomaisen hyvä näkyvyys molempiin suuntiin – sekä aurinkoon päin että 180 astetta vastakkaiseen suuntaan – tulet näkemään sellaisen ilmiön, että vaikka aurinko ei ole vielä laskeutunut, vastakkaisella suunnalla on jo melko hämärää. Ilmakehän kosteus matalassa kulmassa vaikuttaa molempien magneettiseen säteilyyn ja kuinka kauas se yltää. Se vaikuttaa sekä tutkan että auringon säteilyyn.

      Samaisesta syystä, Espoo-Suursaari Race-kilpailuun osallistuvia purjehtijoita kehotetaan asentamaan GPS-laitteen niin korkealle kuin mahdollista, etteivät olisi liian usein tavoittamattomissa. Nääs nääs, kun GPS ei olekaan ”Global Position System”, vaan oikeammin ”Ground Based Position System” jossa lähetysnopeus mitataan kolmioinnilla kolmen pisteen kautta. Jos ei ole muutamaan kymmeneen kilometriin mitään saaria tai luotoja lähellä, niin siellä GPS lakkaa toimimasta, jos nyt olen asian oikein ymmärtänyt. Olen ainakin löytänyt kaksi suomalaista purjehduskertomusta jotka olivat Helsingin ja Tallinnan välillä jossa purjehtijat kertoivat että signaali hävisi jossain vaiheessa. Saman olen itsekin havainnut, en niinkään purjehdittaessa, vaan ollessani samalla alueella Tallinna-risteilyllä. Kamerani menetti GPS-signaalin joksikin aikaa kun puoliväli Helsingistä Tallinnaan oli ylitetty. Jos etsii syytä siihen merikartoista, niin se näkyy niissä selkeästi, kun ei ole saaria tai luotoja lähellä joissa olisi radiomastot pystyssä.

  2. Kiitos kattavasta vastauksestasi. Kysyisin vielä kommenttiasi näihin Ilmatieteen laitoksen kotisivuilla oleviin tietoihin koskien Suomen säätutkaverkkoa. Ohessa lainaus tekstistä:
    ”Verkossa on yksitoista säätutkaa:

    Korppoo

    Vantaa

    Anjalankoski

    Ikaalinen

    Kesälahti

    Petäjävesi

    Kuopio

    Vimpeli

    Nurmes

    Utajärvi

    Luosto

    Tutkat käyttävät mikroaaltoja, joiden aallonpituus on noin 5 cm. Tutkamittauksen kantama riippuu säätilanteesta.  Kesäsateet näkyvät yli 250 kilometrin etäisyydeltä (vaalea alue kuvassa), ja talviset lumisateet noin 120 km päähän (ympyrät kuvassa).

    Yhdistelemällä enemmän – ja parempaa

    Yleisölle välitettävät tutkakuvat on rakennettu yhdistelemällä useiden tutkien kuvia siksi, että tutkakuvat ovat luotettavimmillaan lähellä tutkan antennia. Kaukana antennista tutkan lähettämä säde on maan kaartumisen takia niin korkealla, että sade saattaa haihtua tai voimistua mittauskorkeuden alapuolella.
    Yhdistelmäkuvassa näkyy kaikki merkittävä vesisade, mutta lumisade tai tihku saattavat tulla niin matalasta pilvestä, että se jää tutkien mittauskorkeuden alapuolelle.”

    Onko tämä höpöhöpöä vai pitävätkö nämä tiedot paikkansa? Ilmeisesti säätutkien kantama on paljon suurempi kuin merenkulkututkien. Ihmettelen myös, miksi noita säätutkia tarvitaan noin monta kun vähempikin riittäisi.

    • Onko tämä höpöhöpöä vai pitävätkö nämä tiedot paikkansa?

      Suuremmalta osaltaan pitää varmasti paikkansa. Mutta sanat ”Kaukana antennista tutkan lähettämä säde on maan kaartumisen takia niin korkealla…”, se on uskontoa (taikka uskon asia) heille, niin kauan kun pitävät kiinni siitä, että elämme pallolla tai että merivesi (tai maa) kaartuu alapuolellamme. Saman asian voi selittää asioilla joista jo kirjoitin aiemmassa kommentissani.

      Kun mennään Ilmatieteenlaitoksen sivustolle katsomaan lisätietoa pitkästä lainauksestasi (ei suositeltavaa sivustollani), niin löydämme siellä noiden kyseisten säätutkien korkeudet merenpinnan yläpuolella. Matalin on Korppoon säätutka, 61 metriä merenpinnan yläpuolella. Korkeimpana on Luoston säätutka, 533 metrin korkeudella. Kun ottaa nuo tutkien korkeudet ja heittää ne maapallon kaarevuuslaskuriin (kohteen etäisyyttä ei tarvitse määritellä, koska horisontin etäisyys tulee olemaan se sama, kunhan vain laittaa siihen jonkun riittävän pitkän matkan), niin havaitsemme että matalimman säätutkan (61 m) horisontti (tai ”tutkahorisontti” jos niin tahdot) on vain noin 28 kilometriä. Vastaavasti korkeimpana olevan säätutkan (533 m) horisontti on sekin vain vaivaiset 82,4 kilometriä. Käytännössä nuo horisonttietäisyydet tarkoittavat sitä (yhdessä heidän julkaisemansa tiedon kanssa, ”kesäsateet näkyvät yli 250 kilometrin etäisyydeltä”) että noinkin pitkän matkan päästä tulevat havainnot todistavat maapalloa vastaan, lisäksi että tutkasignaalien filtteröinti ilmakehän olosuhteiden takia tulee vastaan myös kesällä. Samalla heidän ”yli 250 kilometrin etäisyys” tukee käsitystä litteästä Maasta koska tuollainen etäisyys ei ole mahdollista maapallolla jonka säde on 6371 kilometriä. Teoriassa se on kuitenkin mahdollista, mutta ei käytännössä, koska 250 kilometrin etäisyyden päässä olevat pisarat ovat tutkassa alkaen vasta 3,7 km:n korkeudella. Tuo 3,7 km on siis se piilokorkeus 250 km:n päässä. Voisi luulla että yli 3 km:n korkeudella olevien sadepilvien havaitseminen ei ajaisi asiansa, kun kerran sadepilvet (nimbostratus) ovat pääasiallisesti matalia pilviä kolmeen kilometriin saakka ja keskimäärin reilun kilometrin korkeudella.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*